torstai 27. joulukuuta 2012

Hännällänsä hämmentää

Ihmiselläkin on evoluution jämäksi jättämä häntäluu, joka joskus historian saatossa on vielä ollut täysin kyvykäs häntä. Eilinen ilta kului serkkujen kanssa pohdiskellessa sitä, miksi hännästä on alunperin luovuttu, vai onko kenties mutaation seurauksena muodostunut hännätön esiapinapopulaatio, joka ei ole puissa pärjännyt ja näin on pitänyt siirtyä puusta maahan. Hännättömyyden alkusoitantoja kiehtovampi ajatus kuitenkin lienee, että jos olisi nyt häntä, niin mitä kaikkea sillä voisi tehdä.

Haluaisiko pitkän, karvaisen hännän, vai lyhyen ja jäntevän, jolla voisi vaikka auton vetää ojasta, olettaen, että muuten on lihasvoimiltaan tähän kykenevä. Keskusteluissa päädyimme myös siihen, että tahdosta riippumattomasti toimiva häntä olisi kätevä mielialan viestimisessä. Lajikumppani näkisi oitis, että nyt ei kannata lähestyä, kun tuolla tavoin häntä sojottaa, vaikka naamallansa olisi keinotekoinen virnistys.

Olisiko parturi/kampaamoiden lisäksi olemassa häntyri, joka häntäkarvoja trimmailisi ja värjäisi? Hännällisen ihmisen seksuaalikäyttäytymiseenkin hännällä voisi olla suuri vaikutus. Kenties olisi pöyheä ja suuri häntä merkkinä viriilistä lisääntymiskyvystä ja työmarkkinoillakin hienoimmin hännin varustuneet pärjäisivät muita paremmin.

Varmaan myös vallitsisivat tekohäntien pimeät markkinat ja kauneuskirurgiset toimenpiteet. Epätoivoisimmat niittailisivat ties mitä vappupuuhkia hännän virkaa toimittamaan. 

Ja mikäli hännän tarkoitus olisi vain ja ainoastaan esteettinen, voisiko esimerkiksi rikollisia rangaista katkomalla hännän? 

Niin kuin on laulussa jo aikanaan todettu, on häntä hämmentävä kapistus, joka kirvoittaa useita mielipiteitä.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Mieshenkilö jouluruuhkassa ja ehkä myös nais.

Tästä asiasta olen maininnut joskus ennenkin, mutta ongelman manifestoituessa koko kauheudessaan näin joulun aikaan, en malta olla taas mainitsematta. Mikäli erehtyy nyt joulun aluksella kauppakierrokselle, on varmaa, että törmää kaupassa kuin kaupassa apaattisesti kärryihin nojaileviin Erkkeihin.

Erkit ovat henkisesti kuohittuja zombeja, jotka jouluruuhkassa vaeltavat vailla päämäärää. Alituiseen räpättävä vaimo, Maire, kertaa Erkille kauppalistaa ja tekee mielivaltaisia lisäyksiä joulutarjousten aiheuttamien impulssien vallassa. Mairella on aina selkeä suunnitelma ja Erkin tehtäväksi jää kärryjen työntely ja muiden asiakkaiden esteenä seisoskelu.

Joitakin mielipiteitä täytyy Erkilläkin kuitenkin olla, pitää osata vastata kysymyksiin koristekrääsästä, hautakynttilöistä ja siihen, että pitäisikö naapurin Hilmalle tänä vuonna viedä punainen joulutähti valkoisen sijaan, vaikka edellisinä vuosina on viety valkoinen ja pettyyköhän se Hilma jos nyt viedään punainen, kun nämä punaiset ovat täällä Prismassa niin paljon paremman näköisiä kuin nuo valkoiset ja onhan se punainen sellainen joulun väri ja ehkä Hilmallekin tekisi vaihtelu hyvää ja eihän se kuitenkaan saa sitä kukkaa pidettyä hengissä edes tammikuulle, kun on muutenkin niin huonoksi käynyt koko Hilma ja erottaakohan se edes, että minkä värinen se kukka on.

Näihin pitää Erkin antaa vastaus, vaikka ei vastauksella sinänsä olekaan väliä, Maire tekee itse omat päätöksensä ja pistää Erkin seuraavana päivänä vielä hakemaan Prisman ruuhkasta valkoisen joulutähden, kun ei kuitenkaan kehtaa Hilmalle sitä punaista antaa. Ja voi onnetonta jos ovat silloin Prismasta valkoiset joulutähdet loppuneet! Paniikissa Erkki ostaakin hyasintin ja saa kotona läksytyksen, kun ei ole muistanut, että juuri sen takia Hilmalle aina on ostettu joulutähti, kun hän ei voi hyasintin tuoksua sietää ja toissavuonnakin oli paiskannut sitä poikaansa Karia sillä hyasintilla päähän, jonka tämä oli erheessä äidilleen tuonut ja kyllähän sinä Erkki Karin muistat? Niin lahjakas lapsi oli ja niin vaan jäi koulut kesken ja nyt saa äitinsä sitä hävetä, kun humalapäissään oli keskelle kylää liikenteenjakajaan kesälläkin sammunut. Siitä olisi voinut tulla vaikka mikä tohtori siitä pojasta, ylioppilaaksikin kirjoitti ja hyvät oli paperit, mutta että tuommoinen hunsvotti tuli. Isänsä perinnöllä elelee.

Se oli sitten mainio mies se Rauno, niin oli topakka ja aina työn touhussa, koskaan ei mistään valittanut ja itse rakensi kaiken huonekaluista lähtien. Sitä oikeen Hilmalle kehuttiin, että tuommoisen aarteen on löytänyt. Ja aina oli niillä kylän komein joulukuusi ja ameriikoista asti siihen oli koristeet hankittu. Se oli Rauno siellä työhommissa ollut silloin nuorena miehenä ja kieliäkin puhui pois tiehensä. Oli se mainio mies se Rauno, oli. Vaan nyt on Hilma yksin jo kymmenettä vuotta, kun oli niin työteliäs se Rauno, ettei malttanut keuhkokuumeessakaan levätä ja piti pihaa lumesta kolata, niin siihenhän se sitten kuoli, ahkeruuteensa.

Ja niin patistaa Maire Erkin pihalle lumikolan ääreen, pitää olla piha siistinä kun huomenna tulee vieraita, Mari tulee ja Sirpa ja Keke ja Penalle pitää riisipuuro keittää, kun se siitä niin tykkää, kun ei oma äitinsä osaa sitä oikein keittää. Ja niin on Mairella tekemistä, ettei huomaa lainkaan, että Erkki on pihan kolattuaan hakenut vielä oikein kukkakaupasta suurimman ja hienoimman valkoisen joulutähden naapurin Hilmalle vietäväksi.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

QI

Ajattelin, että tässä blogissa voisin mainostaa myös hyviä ohjelmia, blogeja, kirjoja, tai mitä nyt mieleen tuleekin.

QI on yksi lempiohjelmistani. Nippelitietovisailu, jossa kysymykset ovat mahdottomia ja vastaukset yleensä vielä mahdottomampia.









Konvehdit, nuo pahuuden ruumiillistumat

Joulun lähestyessä on vaarana, että joutuu haluamattaan vastaanottamaan mielikuvituksettomilta sukulaisilta, tai tuttavilta pahoja konvehteja. Näin käy tuhansille ihmisille joka vuosi. Miksi sitten markkinoilla yhä on pahoja konvehteja ja eivätkö niitä antavat ole koskaan joutuneet niitä maistamaan? Minä en ainakaan kehtaisi marketin halpakonvehtirasiaa edes puolitutulle tyrkyttää. Omien kokemusteni mukaan konvehteja pölyttyy pöydällä vielä pääsiäisenäkin, jolloin kaupassa myydään jälleen pahaa suklaata yllätysmunien muodossa. Hyi.

Mitä voisi sitten pahoilla konvehdeilla tehdä, sillä syödähän niitä ei voi ja vieraille ei sellaista sontaa viitsi tarjota. Korkeintaan naapurin portaille voi anonyyminä konvehtiyllätyksen jättää, jos on oikein ikävä naapuri.

Konvehteja voisi käyttää vaikka maton alla jarrun ominaisuudessa, jos taloudessa on vaikka pieniä lapsia, jotka tykkäävät pää edellä kaatua maton luistaessa. Tällöin on maton oltava yksipuoleinen, eikä molemmin puolin käyttökelpoinen, kuten vaikkapa räsymatto on. Ellei sitten halua matosta hinkata konvehtitahraa irti tai pitää huolta, että matto on vain yksinpäin, aina.

Konvehdista voisi saada pätevän kynäntelineen yhdelle kynälle, tai liimamalla useamman konvehdin pahviläpyskään, useammalle. En tosin ole varma kuinka monta kertaa kynän voisi konvehtiin tökätä ennen kuin se ei enää pysy pystyssä. Mutta akuuttiin kynäntelineentarpeeseen konvehti voisi olla mainio.

Konvehdeilla voisi paiskoa pihalla mekastavia lintuja, taikka lapsia. Hyvässä lykyssä lintu söisi konvehdin ja kuolisi, en uskalla toivoa lapselle samaa. Kuolleesta linnusta saisi sitten vaikka hienon koristeen päähineeseen. Tai sen voisi kyniä ja sulista tehdä isot siivet, sitten kun tarpeeksi monta lintua olisi konvehtikuoleman kokenut. Lapsia joutuisi luultavasti nakkelemaan konvehdeilla toistuvasti, koska pökelöt kuitenkin söisivät sen ja pitäisivät sitä muka hyvän makuisena ja uudestaan tulisivat nurmikolle mekastamaan konvehdin toivossa. Eivät raukat ole oppineet, että konvehti on pahaa.

Huonoja esiintyjiä, kuten vaikka Yö-yhtyettä, voisi mätien tomaattien sijaan niin ikään paiskoa konvehdeilla. Tai sitten vain olla menemättä niiden keikalle.

Leikkisä jekuttaja tietenkin tekee konvehdeista tekokakan naapurin mummon auton konepellille. Jos sellaisen tekisin vaikka joka toinen päivä ja asettelisi täsmälleen samalle paikalle vaikka viikon ajan, sitten odottaisi kuukauden ja toistaisi koko homman, mutta tällä kertaa asettelisi tekokakan aina jonkin kirjaimen muotoon, niin, että siitä viikon loputtua muodostuisi ko. mummon nimi, niin kyllä sitä mummoa mietityttäisi, että olivatko ne ensimmäisen viikon kakat kirjaimen muotoisia, kun ei silloin tullut huomanneeksi ja jos olivat, niin mitä niissä sanottiin?

Mitähän kaikkea muuta kivaa voisikaan konvehdeilla tehdä?

Kaikki konvehdit eivät tokikaan ole itsensä perkeleen valmistamia, mutta suurin osa kyllä on.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Pipo

On hämmentävää kuinka pipon pitäminen sisätiloissa, eritoten ruokapöydässä, kirvoittaa mielipiteitä. Asia tuntuu olevan toisille aivan suunnaton loukkaus. Kuitenkaan usein asiasta keskusteltuani en ole saanut järkevää selitystä, että mikä pipossa loukkaa? Millätavoin on huonoa käytöstä pitää pipoa sisätiloissa?

Ei minua kiinnosta pätkääkään onko ihmisellä pipo päässä, eikä sen pitäminen, vaikka siinä ruokapöydässä, mielestäni nykymaailmassa ole mikään kapinoiva kannanotto. Haluaisin kuitenkin ymmärtää mikä piponvastustajia riepoo.

Tähän päivään mennessä olen saanut vain epämääräisiä selityksiä, että se on loukkaavaa ja huonoa käytöstä, kapinointia ja esimerkiksi opettajan auktoriteettiaseman kyseenalaistamista. Mutta jos kukaan ei välitä piposta, niin kenenkään auktoriteetti ei vaarannu, ei tarvitse käydä kiivasta sananvaihtoa oppitunnin alussa, että nyt se halventava pipo pois päästä. Antaa pipon olla. Sitäpaitsi pipohan voi ruokapöydässä olla hyvä olemassa, jos on vaikka paha hilseongelma tai tukka lähtee tuppoina päästä.

Miksi kaulahuivi ei herätä samanlaista närkästystä? Tai saako baskeri olla päässä? Tai jos on vaikka semmoinen uskonto, että pitää olla foliohattu päässä, niin saako sitten olla? Jos on niin paskainen tukka, että sen julkisesti esittäminen olisi pipoa pahempi loukkaus ja missä menee raja hiusten paskaisuuden suhteen, riittääkö päivän pesemättömyys?

Toisaalta voi olla niin, että vaikka saisinkin järkeenkäyvän selityksen tälle pipovastutukselle, niin en ehkä osaisi muuttaa mieltäni.

Enemmän pitäisi mielestäni nostaa meteliä pipotta kuljeksimisesta talviaikaan. Se minua loukkaa.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Mandariinistandardi

Minkä vuoksi on niin, että jos syö useamman mandariinin (tai klementiinin, tai satsuman) täytyy viimeisen hedelmän olla joko ylikypsä, raaka tai muuten vain pahan makuinen? Pitäisikö asiaa ennaltaehkäistä syömällä jokaisesta mandariinista koepala? Tällöin voisi makunautinnon maksimoida aloittamalla siitä pilalla olevasta ja viimeiseksi nautiskella täydellisimmän hedelmän.

Voisivatkohan tehdä laadunvalvonnallisia toimenpiteitä jo mandariinitehtaalla? Palkkaisivat vaikka kiinalaisia orpoja maistelemaan mandariineista palasia, saisivat syödä sitten ne pahat heti pois. Ja vaikka muutaman hyvänkin. Vaikka kuka sen voi ylipäätään määritellä. Jospa kiinalainen orpo tykkää erilaisesta mandariinista, siellähän sitä on puhuttukin ties minkä dynastian ajoista saakka. Luulisi siinä suun mandariinille optimoituneen.

Ehkä pitäisi sitten perustaa orvoille kiinalaisille mandariininmaistokoulu, jossa purskuteltaisiin ja syljeskeltäisiin sitrushedelmiä kuin viiniä ikään. Opeteltaisiin värikartasta mandariinille ihanteellinen väri ja olisi muutenkin tarkat määritelmät oikeanmakuiselle mandariinille. Ehkä tarpeeksi pitkälle koulutettu orpo oppisi jopa hajun perusteella tunnistamaan vääränmakuisen mandariinin.

Muodostuisikohan mandariiniorpojen keskuuteen erilaisten mandariinimakujen ihannoijia, heitä jotka vannoisivat esimerkiksi etelärinteessä kasvaneiden, mehukkaiden, mutta väljähtäneenmakuisten mandariinien nimeen, tai kuivalla kaudella näivettyneen mandariinipuun hedelmien nautiskelijoita. Tavallinen rahvashan saisi kaupasta enää vain standardoituja, oikeanmakuisia mandariineja.

Joskus voisi sitten joku mandariiniorpo naapurilleen syöttää tehtaasta tuomaansa tulvakauden vettynyttä mandariinia ja saada käännytettyä pian koko naapuruston mandariinikapinaan. Miksi on rahvaalle syötetty tylsää standardimandariinia, kun vettynyt on paljon parempi. Huutelisivat kaduilla ja kaatelisivat vimmoissaan roskikset pitkin kenturaa.

Ehkä on siis parempi jokaisen omat mandariininsa valita.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Miksi tämä blogi on olemassa?

Kaikkihan alkoi suunnattomasta kirjoittamisen palosta, jota olen viimeaikoina tyydyttänyt lähinnä omituisilla Facebook-päivityksillä. Koin kuitenkin, että ehkä näille mietteille olisi parempi olla oma fooruminsa.

Oikeastaan alkusysäyksenä toimi eräs takavarikoitu elefanttilinnunmuna, joka vaivasi mieltäni. Kyse on siis tästä: Takavarikoitu elefanttilinnunmuna saattaa jäädä salakuljettajalle

Tämä kirvoitti mieleeni seuraavat mietteet:
"Mua hämmentää tämä munamies. Tai kun en oo koskaan keräilijän mielenlaatua oikeen tajunnu. Mikä ilo on, sanotaanko nyt vaikka, varastohuoneellisesta niitä karkkiautomaatteja (mitä ne on, joilla on aina eri pää)? Pitääkö niitä käydä joka päivä hivelemässä ja miettimässä, että kuinka paljon on rahaa tähänkin muovikrääsään pistänyt?

Saati sitten, että keräilee harvinaisten lintujen munia, joista kiinni jäädessään saa karmivat sakot ja vitutuksen. 60 000 dollaria tuohonkin elefanttilinnunmunaan pistänyt, kyllä minä armahtaisin mokoman pirulaisen ihan vaan jo viitseliäisyyden takia.

Onkohan hänellä ollut kotonaan salainen munahuone, johon on kirjahyllyn takaa käytävä? Vieraille ei varmaankaan ole ollut hyvä munia esitellä, ettei joku poliisille kieli. Onko joku kielinyt, vai kuinka on munamies narahtanut, tämä mysteeri painaa otsalohkoa. Soitettu konstaapelille, että sillä Björnillä (nimi keksitty) on valtava muna, jota on Teboilin vessassa kaupannut.

Jossain vaiheessa on tämä keräily varmaankin ollut vielä ihan viattomalla pohjalla, ei ole suojeltuihin muniin koskettu, vaan perustintiltä yksi muna kokoelmaan kähvelletty. Onko lie sitten internetin munafoorumilla kokoelmaa esitelty ja retosteltu, että on saatu kontakteja, niin että viimein joku laitapuolen munafiili on harvinaisempaa artifaktia tarjonnut?

Millainen on ollut ostotapahtuma? Onko ensimmäinen kielletty hedelmä-muna tullut kuriiripalvelun tuomana kotiovelle. Pakettia on kädet vapisten aukonut kriminaaliuransa alkumetreillä haparoivia askeleita ottava munamies. Ja kuinka tästä ovat asiat edenneet aina elefanttilinnunmunaan saakka.

Onko munankerääjä joutunut tekemään useitakin hankintareissuja ulkomaille ja salakuljettanut munia kehonsa sisällä, kuin huumekuriiri ikään. En usko, että elefanttilinnunmunaa kuitenkaan on näillä keinoin hankittu.

Mikä on houkuttanut hänet lipeämään kaidalta polulta? Onko yhteyttä kenties ottanut munankerääjien maailmassa tunnettu munaguru, jolla on ollut mittava kokoelma hallussaan, mutta sairastuttuaan nyt iäkkäänä miehenä haimasyöpään, haluaisi hän nyt testamentata munakokoelmansa innokkaalle nuorelle keräilijälle. Ja tällaisesta tarjouksesta ei ole voinut kieltäytyä, toinen on kuitenkin kuolemassa syöpään, eikä tietenkään haluaisi munaharrastuksen tulevan julki kuolemansa jälkeen.

Niin on järjestelyt sitten tehty ja rahtilaivalla munasatsi saapunut.

Vai onko munankerääjä ollut vain inhottava ketku, joka kallionkielekkeeltä roikkuen on käynyt hamuilemassa milloin mitäkin rauhoitettuja munia?
 


Toivon, että munakerääjä kertoisi tarinansa vaikkapa kirjan muodossa.
"

Nämä olkoot blogin alkusanat. Jatkossa yritän vuodattaa tänne tajuntaani epäsäännöllisin ajanvälein.