Tapiiri ja Kameleontti olivat tunteneet toisensa jo usean vuoden ajan. He olivat tavanneet kansalaisopiston savipiirissä ja oitis havainneet omaavansa samanlaisen huumorintajun ja muutenkin yhteneväisen mielenlaadun. Viikottain he tapasivat toisiaan kahvin ja kulttuurin äärellä, eikä toisin ollut tuonakaan lauantaina, jolloin he päättivät lähteä yhdessä teatteriin. Kulttuuritarjonnankin osalta oli heidän näkemyksensä hyvin yksimielinen, ja tarkasteltuaan paikallisteatterin tarjontaa, valitsivat he ronskin ja elämänmakuisen komedian.
Tapiiri oli sukinut karvansa ja pirskoitellut päällensä uutta hajuvettä, joka kirveli Kameleontin nokassa, mutta kohteliaisuussyistä jätti hän mainitsematta ystävälleen tuoksun epämukavasta voimakkuudesta. Näytös oli molempien mieleen, Tapiiri piti erityisesti pääosan esittäjästä, joka komedian ronskiuteen nähden oli roolissaan harvinaisen uskottava ja aito. Kameleontti viehättyi esityksen musiikkinumeroista.
Näytöksen jälkeen he suuntasivat uuteen kahvilaan, joka oli mainostanut itseään sosiaalisessa mediassa. Kahvila oli molempien mielestä viihtyisä, joskin taustamusiikkivalinta sai herkkäkorvaisen Tapiirin hieman ärsyyntymään. Kameleontti tilasi molemmille kahvit ja korvapuustit, oli hänen vuoronsa tarjota, sillä Tapiiri oli maksanut teatteriliput. Ystävysten kesken ei ollut aina niin tarkkaa, että menivätkö tilit tasan ja juuri tätä molemmat arvostivat.
Korvapuusti oli herkullista, vaikka Kameleonttia hieman harmitti, että ei ollut ottanut voisilmäpullaa, sen olisi voinut puolittaa ja molemmat olisivat saaneet maistaa sitten kahta eri herkkua. Saattoihan olla, että korvapuusti oli kahvilan ainut kelvollinen tarjoamus ja jos ensi kerralla ottaisi jotain muuta, niin joutuisi pettymään. Tapiiri totesi paikan olevan sen verran laadukkaan oloinen, että varmasti olisivat muutkin pullat maukkaita ja, että ensi kerralla kameleontti voisi sitten voisilmäpullaa maistaa ja jos olisi huonoa, niin Tapiiri voisi sen syödä ja ostaa Kameleontille jo hyväksi todetun korvapuustin.
Vielä kävivät he näkemäänsä näytelmää läpi ja nauroivat suureen ääneen sen parhaille kohdille, eivätkä piitanneet ollenkaan muiden asiakkaiden paheksuvista katseista. Kameleontti yltyi jopa laulamaan erästä erityisen hävytöntä laulua, joka oli hänen mielestään näytelmän paras. Tapiiria Kameleontin riehakas esitys hieman nolotti, mutta toisaalta hän oli kateellinen ystävänsä pidäkkeettömästä ilakoinnista ja häpeämättömästä tavasta esiintyä.
Kahvit juotuaan polttivat he vielä kadulla tupakat ja sopivat seuraavasta tapaamisesta. Kahvila oli todettu hyväksi, joten sinne he tulisivat uudestaan. Tapiirin piti jo kiiruhtaa, että ei myöhästyisi viimeisestä bussista ja nopeat hyvästit vaihdettuaan kiiruhti hän läheiselle pysäkille. Kameleontti oikaisi läheisen puiston läpi ja olikin jo pian kotona. Ennen nukkumaanmenoa hän vei vielä eteisessä odottaneet roskat ja laittoi Tapiirille tekstiviestin, jossa kertoi miten mukavaa oli kun on tuollainen ystävä.
Tajunnanvaihtovirta
sunnuntai 8. maaliskuuta 2015
lauantai 14. helmikuuta 2015
Aivan tavallinen tarina
Kaikki
oli alkanut huomaamatta, niin kuin muutokset yleensä. Ei voinut
sanoa, että yhtenä päivänä se oli tapahtunut, että seuraavana
kaikki oli jo ratkaisevasti toisella tavalla ja peruuttamattomasti
päin helvettiä. Olihan merkkejä tietenkin ilmassa ja näin
jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä pitänyt jo silloin tajuta.
Oikeastaan kaikki oli kulminoitunut siihen yhteen iltapäivään, kun
Erkki oli töiden jälkeen selannut puolihuolimattomasti Iltalehden
sivuilta uutista jonkin julkkiksen silikoni-implanteista. Maire oli
saanut raivarin ja paiskonut juuri paistamansa jauhelihan pitkin
keittiötä. Huutanut, että tätäkö se nyt on, eikö hän enää
kelpaa, pitääkö tilata Viron reissu, haetaan viinaa ja uudet
tissit, sitähän Erkki halusi, eikö niin. Syytökset virtasivat
loputtomana ja Erkin kurkkua alkoi kuristaa, tässä tilanteessa oli
parempi vain olla hiljaa, jos puhuisi, tulisi ehkä sanoneeksi
jotain, mikä ei tilannetta paranna. Niin kuin vaikka silloin, kun
hän oli yrittänyt lohduttaa Mairea sanomalla, että hän itse
asiassa tykkäsi vähän pulskemmista naisista.
Silikoniepisodin
jälkeen Maire oli istunut keittiön lattialla itkemässä
lohduttomasti, eikä Erkki ollut osannut tehdä mitään. Vaivihkaa
hän oli lakaissut jauhelihanmuruset lattialta ja vienyt koiralle.
Maire oli käynyt suihkussa ja mennyt nukkumaan. Pimeässä
makuuhuoneessa Erkki tuijotti itkuisen Mairen vavahtelevaa selkää.
Uskaltaisiko siihen edes koskea. Erkin mielestä Maire oli hyvä
juuri tuollaisena, mutta kun sitä yritti ääneen sanoa, niin sanat
vain juuttuivat kurkkuun.
Yön
tunteina Erkki muisteli onnellisia aikoja, ensimmäistä yhteistä
asuntoa ja kesälomamatkoja. Silloin Mairen silmissä oli ollut
elämän palo ja eräänäkin kesänä he olivat matkustaneet Erkin
asuntovaunulla Norjaan. Siellä vuonon rannalla Erkki oli kosinut ja
Maire oli hymyillyt kyyneleet silmissään. Mutta siitä oli jo
kaksikymmentä vuotta, eikä Erkki ollut arvannut miten äkkiä ne
vuodet menisivät. Kuinka hymyt kävivät yhä harvinaisemmiksi,
miten hellät sanat katosivat, unohtuivat lopulta kokonaan.
Eihän
mikään oikeastaan ollut huonosti, arki sujui ja viikonloppuisin
Erkki oli metsätöissä. Toisinaan Maire kuitenkin pimahti. Aivan
yht’äkkiä ja varoittamatta. Niinä hetkinä Erkki mietti, että
jos vain lähtisi. Ajaisi niin kauas kuin polttoainetta riittää,
ostaisi piilopirtin, erakoituisi ja eläisi omillaan. Säästöjä
oli aivan mukavasti, niillä oli ollut tarkoitus eläkepäivinä
matkustella yhdessä, mutta enää Maire ei halunnut kuin kerran
kesässä lähikaupungin torille. Erkki olisi halunnut Itävaltaan,
tai vaikka Sveitsiin. Siellä oli kauniit maisemat ja hyvää olutta,
historiallisia kaupunkeja ja hauskoja ihmisiä. Mairea kiinnostivat
vain televisiosarjojen juonenkäänteet, ellei naapurustossa ollut
mitään juoruttavaa.
Edellisenä
keväänä Erkki oli hankkinut yllätykseksi äkkilähtölennot
Kanarialle, mutta Maire oli vain alkanut stressaamaan. Kuka kävisi
koiraa hoitamassa? Kastelemassa kukat? Eikä Mairella ollut edes
mitään päälle pantavaa ja rannalle hän ei kyllä lähtisi,
luulevat pian, että joku valas on rantautunut, oli Maire
kuivakkaasti naureskellut, vaikka Erkki tiesi, että tosissaan se
oli. Laukut oli pakattu kolmeen kertaan ja tarkistettu, että
varmasti kaikki tarvittava oli mukana, veljenpoikaa pyydetty
tallentamaan matkan ajalta Mairen lempisarjat. Lentokentällä Maire
oli pyörinyt hädissään ympyrää ja yrittänyt pitää yllä
kokeneen matkustajan roolia. Hermostuneena Maire puhui tauotta.
Suureen ääneen hän oli puhunut porteista ja lentokonemalleista ja
aikatauluista ja siitä miten hätälaskutilanteessa pitäisi toimia.
Passintarkastukseen jonotettaessa Erkkiä hävetti Mairen tapa
jutella ventovieraille tuttavalliseen sävyyn.
Hotellissa
Maire oli ilahtunut parvekenäköalasta ja soittanut heti sisarelleen
Irmalle. Parvekkeen kaiteeseen nojaileva, iloisesti jutteleva Maire
toi hetkeksi Erkin mieleen menneet ajat ja puhelun päätyttyä oli
hän uskaltautunut halaamaan vaimoaan, Maire oli kikattanut
tyttömäisesti ja painanut kasvonsa Erkin rintaa vasten. Mutta hetki
oli mennyt ohitse liian nopeasti, Maire oli sanonut, että Erkki
haisee hielle ja tämän olisi mentävä pesulle. Ja Erkki oli
mennyt.
Seuraavana
päivänä Maire oli raahannut Erkin kauppakeskukseen. Viidennen
vaatekaupan jälkeen Maire oli suuttunut ja haukkunut Erkin, ottanut
taksin hotellille ja lukinnut itsensä vessaan. Erkki oli kävellyt
kauppakassien kanssa kaupungin läpi ja miettinyt miksi ylipäätään
suostui tällaiseen, eihän hän ymmärtänyt vaatteista mitään ja
silti Mairen mielestä oli ensiarvoisen tärkeää, että hän oli
mukana valitsemassa ja makutuomaroimassa. Sitten hän oli mennyt
ehdottamaan, että menisi katukahvilaan oluelle Mairea odottelemaan.
Loppu loman Maire mökötti hotellihuoneessa ja puhui puhelimessa
Irman kanssa. Erkki kävi päiväretkillä muiden turistien mukana ja
valehteli Mairen sairastuneen mahatautiin. Paluulennolla he eivät
olleet puhuneet sanaakaan, lukuun ottamatta lyhyttä kiistaa
istumapaikoista.
Mutta
kaikesta huolimatta Maire oli Erkin mielestä ihana. Hänen
arvaamaton luonteenlaatunsa kiehtoi ja häkellytti Erkkiä. Aamulla
Maire oli leiponut korvapuusteja, ne olivat Erkin suosikkeja.
tiistai 26. marraskuuta 2013
Jaarli Greyn hovissa
Se tee, Liptonin
Sitä siemailee hän iltaisin
Teekannusta sen suoraan juo
ja paheksuvan katseen luo
on eliittinen elinpiiri
ja herraskainen sukuviiri
hällä täällä
kirjahyllyn päällä
Maitokylvyin hipiäänsä
hunajalla pesee päänsä
Sellainen on elo oiva
elegantti, laskelmoiva
ja merinovillaa päällä
jopa hellesäällä
Aterimet hopeaiset
Salongissa hovinaiset
liinoille nyt asettavat
ja verellänsä puhdistavat
Ikkunasta katsovat
tuolta he jo saapuvat
ratsuillansa ryhdikkäinä
kiiruhtavat kruunupäinä
Joutsenia, kirahveita,
bataatteja, puhveleita
keittiöstä väki kantaa
pyyhkii kengistänsä lantaa
eliitti jo aulan mattoon
ja ylväänä luo katseen kattoon
Arkipöytä katettuna
lautasliinat viikattuna
Herrasväki pöytään astuu
kenellä on suurin vastuu
silmäilevät palvelijat
tehkää hyvin ruokailijat
etiketti määrää tahdin
nyt einestävät päälle jahdin
jälkeläiset jalon suvun
kiristää jo saumat puvun
Raukeana jälkeen eineen
herrat poistuu seurueineen
jää salonkiin vain naisenpuolet
ja toisillensa perhehuolet
kyynelsilmin vuodattavat
herrasmiesten huonot tavat
saa päivänvalon salaisuudet,
tragediat, omaisuudet
kas nainen herraskaisinkaan
ei vaieta voi laisinkaan
Sitä siemailee hän iltaisin
Teekannusta sen suoraan juo
ja paheksuvan katseen luo
on eliittinen elinpiiri
ja herraskainen sukuviiri
hällä täällä
kirjahyllyn päällä
Maitokylvyin hipiäänsä
hunajalla pesee päänsä
Sellainen on elo oiva
elegantti, laskelmoiva
ja merinovillaa päällä
jopa hellesäällä
Aterimet hopeaiset
Salongissa hovinaiset
liinoille nyt asettavat
ja verellänsä puhdistavat
Ikkunasta katsovat
tuolta he jo saapuvat
ratsuillansa ryhdikkäinä
kiiruhtavat kruunupäinä
Joutsenia, kirahveita,
bataatteja, puhveleita
keittiöstä väki kantaa
pyyhkii kengistänsä lantaa
eliitti jo aulan mattoon
ja ylväänä luo katseen kattoon
Arkipöytä katettuna
lautasliinat viikattuna
Herrasväki pöytään astuu
kenellä on suurin vastuu
silmäilevät palvelijat
tehkää hyvin ruokailijat
etiketti määrää tahdin
nyt einestävät päälle jahdin
jälkeläiset jalon suvun
kiristää jo saumat puvun
Raukeana jälkeen eineen
herrat poistuu seurueineen
jää salonkiin vain naisenpuolet
ja toisillensa perhehuolet
kyynelsilmin vuodattavat
herrasmiesten huonot tavat
saa päivänvalon salaisuudet,
tragediat, omaisuudet
kas nainen herraskaisinkaan
ei vaieta voi laisinkaan
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Tuoksuterrorismi
Kun ihmiskuntaa on tällekin keinotekoisin määrityksin rajatulle pläntille synnytetty monimiljoonainen populaatio, mahtuu joukkoon myös runsas joukko hajuaistinsa turruttaneita ja kanssaihmisistä piittaamattomia tuoksuterroristeja.
Kodistaan poistuessaan on heillä tapana suitsutella ties minkä elukan perärauhasista tiristettyjä aromiaineita päällensä kohtuuttamissa määrin. Ehkä ajattelevat he näin olevansa puoleensavetäviä ja sensuelleja vastakkaisen sukupuolen silmissä ja nenissä. Tai ehkä on heillä ikävä ominaistuoksu, jonka tahtovat peittää.
Normaalilla nenävärkillä varustetulle henkilölle on tällainen tuoksuterroristi varsin ikävää seuraa. Etenkin julkisissa kulkuvälineissä, taikka teatterissa, jossa ei myskin löyhkää pääse pakoon. Kammottavan tilanteesta tekee jos on erityisen herkkä ja saattaa voimakkaasta tuoksusta saada vaikka migreeni- tai astmakohtauksen, kuten on asianlaita allekirjoittaneen tapauksessa.
Viime viikolla junassa satuin tällaisen kemikaaliotuotteiden väärinkäyttäjän viereen, siihen oli kone lipun arponut, eikä siitä sitten mihinkään menty.
Voitaisiinko kehittää vaikka jonkinlainen hajukäyntikortti, että nämä tuoksuilla keikaroivat löyhähtelijät voisivat vaikka sellaisen antaa potentiaaliseksi kokemalleen pariutumiskumppanille? Että tavatessa lykäisivät heti kortin kouraan, ja toinen siitä sitten nuuhkaisisi ja voisi vielä vaikka kotonakin sitä hajukorttia nuuhkia ja miettiä tätä erityisen kiinnostavaa henkilöä. Näin ei tarvisi koko vaatekertaa käsitellä päästä varpaisiin saakka sillä kuvottavalla litkulla ja voisi täsmähyökkäyksenä tuoksuaan vilauttaa vain harvoille ja valituille.
Kodistaan poistuessaan on heillä tapana suitsutella ties minkä elukan perärauhasista tiristettyjä aromiaineita päällensä kohtuuttamissa määrin. Ehkä ajattelevat he näin olevansa puoleensavetäviä ja sensuelleja vastakkaisen sukupuolen silmissä ja nenissä. Tai ehkä on heillä ikävä ominaistuoksu, jonka tahtovat peittää.
Normaalilla nenävärkillä varustetulle henkilölle on tällainen tuoksuterroristi varsin ikävää seuraa. Etenkin julkisissa kulkuvälineissä, taikka teatterissa, jossa ei myskin löyhkää pääse pakoon. Kammottavan tilanteesta tekee jos on erityisen herkkä ja saattaa voimakkaasta tuoksusta saada vaikka migreeni- tai astmakohtauksen, kuten on asianlaita allekirjoittaneen tapauksessa.
Viime viikolla junassa satuin tällaisen kemikaaliotuotteiden väärinkäyttäjän viereen, siihen oli kone lipun arponut, eikä siitä sitten mihinkään menty.
Voitaisiinko kehittää vaikka jonkinlainen hajukäyntikortti, että nämä tuoksuilla keikaroivat löyhähtelijät voisivat vaikka sellaisen antaa potentiaaliseksi kokemalleen pariutumiskumppanille? Että tavatessa lykäisivät heti kortin kouraan, ja toinen siitä sitten nuuhkaisisi ja voisi vielä vaikka kotonakin sitä hajukorttia nuuhkia ja miettiä tätä erityisen kiinnostavaa henkilöä. Näin ei tarvisi koko vaatekertaa käsitellä päästä varpaisiin saakka sillä kuvottavalla litkulla ja voisi täsmähyökkäyksenä tuoksuaan vilauttaa vain harvoille ja valituille.
torstai 28. helmikuuta 2013
En tykkää, enkä jaa!
Kyllä voi pientä ihmistä ahdistaa Facebookissa kukkiva tykkää&jaa - meininki. Kaikenlaista arvotaan autosta sisustussuunnitelmiin ja ties mitä vielä. Tykkää niin pääset osallistumaan - no en tykkää! Minä en ala jonkin tuntemattoman firman markkinointia edistämään jonkun kilpailun takia, sitäpaitsi nämä tykkää&jaa - jututhan ovat Facebookin säännöissä kiellettyjä.
Järjenköyhyyden huipentuma on ehkä se, että sitten tykätään siitä kaverin jakamasta kuvasta, eikä alkuperäisestä kilpailukuvasta.
Tykkää&jaa on ilmeisesti niin iskostunut Facebook-laamojen kalloon, että eipä vaivauduta sitten edes lukemaan kilpailusääntöjä tai ohjeita. Näin näkyi olevan ainakin Atrian autoarvonnassa. Kuvan yhteydessä selvästi todetaan, että arvontaan ilmoittautuminen alkaa 4.3. (eikä muuten sanallakaan mainita tykkäämistä ja jakamista) mutta onko se nettikyvytön laama tätä lukenut, no ei ole! liki 2000 tykkäystä ja reilut 500 jakoa, yli 300 kommenttia, joissa valtaosassa lukee t&j! Ei helvetti laamat, nyt ne aivot käteen!
Vituttaa näin valokuvaus-ihmisenä sekin, että valokuvakilpailujakin järjestetään tällä periaatteella. Yäk, mitä sontaa.
En tykkää, enkä jaa!
Järjenköyhyyden huipentuma on ehkä se, että sitten tykätään siitä kaverin jakamasta kuvasta, eikä alkuperäisestä kilpailukuvasta.
Tykkää&jaa on ilmeisesti niin iskostunut Facebook-laamojen kalloon, että eipä vaivauduta sitten edes lukemaan kilpailusääntöjä tai ohjeita. Näin näkyi olevan ainakin Atrian autoarvonnassa. Kuvan yhteydessä selvästi todetaan, että arvontaan ilmoittautuminen alkaa 4.3. (eikä muuten sanallakaan mainita tykkäämistä ja jakamista) mutta onko se nettikyvytön laama tätä lukenut, no ei ole! liki 2000 tykkäystä ja reilut 500 jakoa, yli 300 kommenttia, joissa valtaosassa lukee t&j! Ei helvetti laamat, nyt ne aivot käteen!
Vituttaa näin valokuvaus-ihmisenä sekin, että valokuvakilpailujakin järjestetään tällä periaatteella. Yäk, mitä sontaa.
En tykkää, enkä jaa!
tiistai 19. helmikuuta 2013
Varaani on aina myöhässä
Liittyeen tähän uutiseen Harvinainen varaani munii Helsingissä, joka välittömästi mielessäni vääntyy siihen muotoon, että varaani on myöhässä ja kaverit odottavat häntä kahville, miettien "missä hitossa se varaani taas munii?"
Ehkä on varaanilla jääny häntä liukuportaan väliin ja sitä siellä nyt sitten suurin joukoin irrottavat. Vähän jo varaania hävettää, kun on sellaisen hässäkän aiheuttanut ja minkkiturkkiin pukeutuneet keski-iän ylittäneet rouvashenkilöt häntä tuimasti silmäilevät joutuessaan manuaaliportaikkoa hyödyntämään. Ja kiirekkin olisi, kaverit varmaan jo odottavat, eivätkä usko varaanin tarinaa kuitenkaan, vaikka ovatkin jo tottuneet siihen, että aina se varaani on myöhässä.
Viimein on saatu palokunnan voimin varaanin häntä irti ja häntä kehotettu häntää lääkäriin näyttämään. Odotusaulassa pikkulapset osoittelevat sormella varaania ja supattavat äitinsä korvaan. Viskaapa yksi adhd-vajaamieli varaania dublo-palikalla päähän. Silloin tulee varaanin mitta täyteen. Vaan ei pääse varaani terveyskeskuksesta ulos, liian matala on hän liukuoven liiketunnistimen havaintokentälle.
Varaanin yhä törmäillessä terveyskeskuksen liukuoviin, ovat tapiiri ja kameleontti jo juoneet useamman kupin kahvia ja vaihtaneet kuulumisensa pääpiirteittäin. Tapiiria vaivannut pitkäaikainen ihottuma on alkanut vihdoin parantua ja hän nyt tyytyväisenä esitteleekin kameleontille polvitaipeitaan, joissa ennen tuo kutiseva ihottuma oli valloillaan, mutta nyt oli ollut niin hyvä lääkäri, että vihdoin oli tapiirille sopiva lääkevoide löytynyt.
Kameleontti on iloinen ystävänsä puolesta, joskin mielessään miettii, että tapiirin keskusteluaiheet usein pyörivät hänen itsensä ympärillä, vaikka kameleontillakin olisi paljon sydämellään. Viimein saa kameleontti puheenvuoron, kun on ensin tutkittu lääkevoidetuubia ja sen vaikuttavia aineita ja tapiiri on wikipediasta lukenut valistavaa informaatiota erilaisista ihottumista. Ja niin kertoo kameleontti asiansa, johon tapiiri suhtautuu empaattisesti ja antaa neuvoja, joita vain sydänystävät voivat antaa.
Sitten tilaavat he vielä jäätelöannokset ja soittavat varaanille, että lähtevät jo kotiin, ja että turha hänen on enää kahvilaan kiiruhtaa, kun kellokin on jo paljon ja hänellä häntäkin turvonnut. Ja varaani on helpottunut, viimein joku hänet on ulos terveyskeskuksesta auttanut ja poltettuaan tupakan, tilaa hän taksin ja menee kotiinsa. Ehkä toisena päivänä ystävykset onnistuvat kahvittelemaan.
Ehkä on varaanilla jääny häntä liukuportaan väliin ja sitä siellä nyt sitten suurin joukoin irrottavat. Vähän jo varaania hävettää, kun on sellaisen hässäkän aiheuttanut ja minkkiturkkiin pukeutuneet keski-iän ylittäneet rouvashenkilöt häntä tuimasti silmäilevät joutuessaan manuaaliportaikkoa hyödyntämään. Ja kiirekkin olisi, kaverit varmaan jo odottavat, eivätkä usko varaanin tarinaa kuitenkaan, vaikka ovatkin jo tottuneet siihen, että aina se varaani on myöhässä.
Viimein on saatu palokunnan voimin varaanin häntä irti ja häntä kehotettu häntää lääkäriin näyttämään. Odotusaulassa pikkulapset osoittelevat sormella varaania ja supattavat äitinsä korvaan. Viskaapa yksi adhd-vajaamieli varaania dublo-palikalla päähän. Silloin tulee varaanin mitta täyteen. Vaan ei pääse varaani terveyskeskuksesta ulos, liian matala on hän liukuoven liiketunnistimen havaintokentälle.
Varaanin yhä törmäillessä terveyskeskuksen liukuoviin, ovat tapiiri ja kameleontti jo juoneet useamman kupin kahvia ja vaihtaneet kuulumisensa pääpiirteittäin. Tapiiria vaivannut pitkäaikainen ihottuma on alkanut vihdoin parantua ja hän nyt tyytyväisenä esitteleekin kameleontille polvitaipeitaan, joissa ennen tuo kutiseva ihottuma oli valloillaan, mutta nyt oli ollut niin hyvä lääkäri, että vihdoin oli tapiirille sopiva lääkevoide löytynyt.
Kameleontti on iloinen ystävänsä puolesta, joskin mielessään miettii, että tapiirin keskusteluaiheet usein pyörivät hänen itsensä ympärillä, vaikka kameleontillakin olisi paljon sydämellään. Viimein saa kameleontti puheenvuoron, kun on ensin tutkittu lääkevoidetuubia ja sen vaikuttavia aineita ja tapiiri on wikipediasta lukenut valistavaa informaatiota erilaisista ihottumista. Ja niin kertoo kameleontti asiansa, johon tapiiri suhtautuu empaattisesti ja antaa neuvoja, joita vain sydänystävät voivat antaa.
Sitten tilaavat he vielä jäätelöannokset ja soittavat varaanille, että lähtevät jo kotiin, ja että turha hänen on enää kahvilaan kiiruhtaa, kun kellokin on jo paljon ja hänellä häntäkin turvonnut. Ja varaani on helpottunut, viimein joku hänet on ulos terveyskeskuksesta auttanut ja poltettuaan tupakan, tilaa hän taksin ja menee kotiinsa. Ehkä toisena päivänä ystävykset onnistuvat kahvittelemaan.
perjantai 1. helmikuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)